—
Teksti: Heikki Krook
Kuva: Liisa Uski
Koen ajoittain voimakasta ahdistusta. Se ilmenee voimakkaan pelontunteen sävyttämänä tuskaisuutena. Ahdistuksen kourissa tulen ajatelleeksi joskus itsemurhaakin. En ole kuitenkaan yrittänyt tappaa itseäni. Syy siihen miksi olen yhä elossa, on uskoakseni riittävä luottamus siihen, että asiat vielä korjaantuvat ja tulee parempia päiviä. Vaikeimpina hetkinä tuntuu, kuin toivoa ei olisi lainkaan, mutta historia on osoittanut, että yön yli nukuttuani voin paremmin. Onneksi ahdistus on kohdallani lyhytkestoista ja painottuu ilta-aikaan. Kun otan lääkärin määräämän iltalääkkeeni, saan jo tunnin päästä unta ja kärsimys jää näin muutamaan tuntiin kerrallaan. Moni meistä skitsofreenikoista on tappanut itsensä tuskaisten harhojensa takia. Olen itse selviytynyt ehkä stressinsietokykyni ansiosta tai ehkä siksi, että lääkitykseni on riittävä tai siksi, että minulla on ollut toivoa. Ylläpidän mielialaa ajattelemalla: ”Mitä enemmän toivoa, sitä enemmän vahvuutta ja sietokykyä”.
Ahdistus toistuu kohdallani parin kolmen kuukauden välein. Olen yrittänyt miettiä mikä sen aiheuttaa, mutta en ole päässyt siitä selville. Oletan sen johtuvan traumaattisista kokemuksista. Itsehoitokeinona torjun pois mielestäni kaikki pahat muistot, jotta olisin paremmin turvassa itseni kanssa. Ahdistuksen kourissa tulee mieleen pelottavia ajatuksia. Se ilmenee pelon ja harhaluulojen sävyttämänä tuskaisuutena. Ahdistuksen aikana kokemani harhaluulot ovat uskomuksia, jotka tiedostan epätodellisiksi, toisaalta koen tarvetta uskoa niihin. Välillä pelkään, että kuolen, koska en jaksa enää olla tuskainen. Hetken päästä toivon, etten kuolekaan ja löydän jostain voimia jatkaa eteen päin. Silloin, kun vaivun ahdistukseen, uskon kokemani tuskaisuuden johtuvan omista virheistäni elämässä. Silloin koen voimakasta tarvetta yrittää olla parempi ja turvallisempi ihminen toisia kohtaan, ikään kuin harhatilani olisi jonkinlainen rangaistus ja vapautuisin siitä, kun parannan tapani. Selviytyäkseni lohdutan itseäni ajattelemalla: ”Mitä kärsineempi ihminen, sitä enemmän tunne-elämän viisautta”.
Voiko stressinsietokykyä harjoitella vai onko se geeneissä? Silloin, kun ihminen joutuu ahdinkoon, avautuu hänelle tilaisuus kilvoitella itsensä kanssa. Ahdinko voi olla todellinen tai harhaa, mutta oleellista on kuitenkin selviytyminen. Selviytymiseen tarvitaan toivoa, stressinsietokyvyn ohella. Näkisin, että toivo kumpuaa mahdollisuuksista toteuttaa tulevaisuudessa omaa itseä, oman kokemuspohjan kautta, tiedostaen ja luottaen siihen, ettei mikään kokemus ole turha, koska kaikesta voi ammentaa jotain hyvää ja ongelmat tuovat mukanaan myös ymmärrystä. Toivon kokemuksen kautta stressiä on helpompi kestää ja tästä voidaan päätellä, että kokemus toivosta onkin se voimavara, jolle stressinsietokyky hyvin pitkälti rakentuu. Toivon lähteitä minulle ovat läheisteni antama tuki, mahdollisuus toteuttaa itseäni kokemusasiantuntijana, kuntouttavaan yhteisöön kuuluminen ja mahdollisuus ammentaa oivalluksia kokemuksistani. Kannustan itseäni kilpailemaan itseni kanssa ajattelemalla ”yhtään taistelua ei ole voitettu, uskomatta voittoon”.
Vanha sanonta kuuluu: ”Niin kauan on toivoa, kun on elämää”. Ahdingot ovat tehdyt voitettaviksi ja hirvittävämmätkin traumat voivat oivalluksien kautta toivon siivittäminä vähitellen luonnolliseen tahtiinsa kypsyä voimavaroiksi. Ensin on kuitenkin löydettävä rauha oman itsen kanssa ja opittava luottamaan. Kun ihminen oppii uudelleen luottamaan itseensä ja muihin, on koko helvetti ohi, eikä enää tarvitse pelätä kenenkään suhtautumista tai piilottaa itseään, vaan kykenee olemaan spontaanisti oma itsensä ja nauttimaan elämästä. Palkitsen itseäni ajattelemalla: ”Mitä enemmän luottamusta, sitä enemmän onnea”.
