—
Rohkeus on häpeän vastakohta. Haluaisin olla rohkeasti oma itseni. Kaikki se mitä olen, kokonainen ihminen, vikoineen. Mutta en voi. Olen kasvatettu häpeämään itseäni.
Lapsena sain aina tietää, että erityispiirteeni olivat jotain, mitä piti hävetä. Väärin diagnosoituna autistisena lapsena oli ihan helvetisti häpeämistä. 5-vuotiaana sain 80-luvun muotidiagnoosin, MBD (minimal brain dysfunction). Siihen aikaan ei autismia tai add:tä juuri vielä diagnosoitu, ainakaan tyttöoletetuilla. Aina kun tein jotain omituista, aikuiset ympärilläni alkoivat huutaa. Joskus he jopa käskivät minua häpeämään tai ilmoittivat, että he häpeävät minua. Mutta usein sitä ei edes tarvinnut sanoa ääneen.
Herkkänä lapsena ymmärsin kyllä muutenkin, rivien välistä, että olin vääränlainen, että minun piti hävetä itseäni ja että aiheutin käytökselläni muillekin häpeää. Miten olisin voinut olla ymmärtämättä sitä? Aikuisten vihaiset tai huolestuneet katseet, se että muut lapset ignoroivat tai kiusasivat, terapiassa ja Folkhälsanilla (ruotsinkielinen Lastenlinna) ramppaamiset, kaikki spesialistit eri juttuihin. Väkisinkin siinä tuli tunne, että on todella poikkeava, eikä kukaan koskaan tulisi hyväksymään minua sellaisena kuin olin.
Omannäköinen elämä on vaikeaa
Usein tuntuu vieläkin, että teen kaiken väärin, olen väärin ja minun pitäisi hävetä koko ajan. Kesti todella kauan uskaltaa alkaa elää omannäköistä elämää, koska häpesin erilaisuuttani niin paljon. Vieläkin omannäköisen elämän eläminen on vaikeaa, mutta olen pikkuhiljaa oppinut päästämään irti häpeästä ja olemaan ylpeä siitä mitä olen.
Iso askel siihen on ollut se, että olen alkanut elää avoimesti muunsukupuolisena/transmaskuliinina. Viime talvena, kun olin lataamossa, päätin leikkauttaa siilitukan ja ostaa miesten puvuntakin ja solmion, jotain jota olin pitkään halunnut tehdä. Sitä edelsi pitkä prosessi Transtukipisteen muunsukupuolisuuden ryhmässä, mikä auttoi minua vahvistamaan identiteettiäni. Ja tietenkin vielä pidempi prosessi pääni sisällä, tuhansien teoriakirjojen lukemista jne. Sen jälkeen tuntui uskomattoman kevyeltä, ihan kuin iso taakka olisi pudonnut päältä.
Vaikka kaikki muut sanoisivat mitä vaan, en suostu enää häpeämään sukupuoltani, seksuaalista suuntautumistani, neurologista erilaisuuttani, mielenterveysongelmiani tai vammaisuuttani. Ne tekevät minusta mitä olen, ihmisen, joka heikkouksistaan huolimatta voi olla ylpeä siitä mitä on.
ylpeä siitä mitä on
