—
Teksti: Olivia Calvert
Kuva: Eric Ward
Gabrielilla oli ollut hieno idea. Siitä lähtien kun hän sai diagnoosinsa 16-vuotiaana, oli Gabriel etsinyt tapoja selvitä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä, ADHD:n ja levottomuutensa kanssa. Psykiatrisen sairaalan vuosien opastus ja tuki olivat merkittävästi auttaneet häntä kohtaamaan mielenterveyden haasteitaan. Viime aikoina Gabriel oli kuitenkin tutkinut uusia metodeja, ja näiden etsintöjen kautta saanut ajatuksen terapiakoirista.
Terapiakoira on lemmikki, jonka tarkoitus on tuoda tukea ja lohtua sekä helpottaa omistajansa masennusta ja levottomuutta. Gabriel oli rakastunut ajatukseen, että koira toisi elämään vähän iloa, mutta hänellä oli myös epäilyksiä. Vaikuttaisivatko hänen mielenterveyden haasteensa niin, ettei hän voisi pitää koirasta kunnolla huolta? Voisivatko koiran hoitamisen velvollisuudet pahentaa hänen ongelmiaan?
Nämä huolet mielessään soitti läheiselle perheenjäsenelleen ja kertoi ideastaan. Tämä tuki Gabrielia ja lupasi auttaa niin paljon kuin mahdollista. Joka tapauksessa hän kehotti Gabrielia kysymään vielä ammattilaisen mielipidettä, ja hän soittikin hoitajalleen välittömästi. Hoitaja ei tiennyt terapiakoira-konseptista juuri mitään. Hän kuitenkin hyväksyi ajatuksen ajatellen, että olisi joka tapauksessa hyvä, jos Gabrielilla olisi pieni nelijalkainen ystävä.
Kun Gabriel oli saanut hyväksynnän perheeltään ja hoitajaltaan, hän alkoi etsiä pelastettua koiraa adoptoitavaksi. Hän tutki innoissaan koirasivuja ajatuksenaan löytää täydellinen koira, josta voisi kouluttaa terapiakoiran. Gabriel ei kuitenkaan löytänyt tulevaisuuden kumppaniaan: jokainen koira, josta hän kysyi, oli joko jo juuri löytänyt uuden kodin tai ei ollut sopiva Gabrielin tarpeisiin.
Niin etsintä jatkui, kunnes Gabrielin silmä osui kaksivuotiaan Ambrose-koiran esittelyyn. Ambrose vaikutti olevan juuri sellainen, mitä hän oli hakenut! Hän lähetti adoptiohakemuksen saman tien. Niin monen torjumisen jälkeen Gabriel epäili, ettei hän saisi tätäkään unelmiensa koiraa. Kuitenkin kaksi kuukautta myöhemmin adoptioprosessi oli valmis ja Ambrosen oli aika tulla kotiin Gabrielin kanssa. Hän oli niin tyytyväinen ja iloine, kun uusi ystävä oli vihdoinkin hänen luonaan. Abmrose tarvitsi vähintään kaksi viikkoa kotiutuakseen uuteen kotiinsa ja omistajaansa. Siitä ei tulisi helppoa, mutta Gabriel oli varma, että he selviäisivät siitä yhdessä.
Kun Ambrose tottui uuteen ympäristöön, koulutus alkoi. Se oli raskasta ja väsyttävää, mutta ehdottomasti sen arvoista. Gabriel ei olisi voinut olla onnellisempi, tämän huomasi myös hänen hoitajansa. Kumpikin voittivat: Gabrielin kaksisuuntainen mielialahäiriö oli lieventynyt ja Ambrosella oli huolehtiva ja iloinen koti.
