Hyppää sisältöön

Hetty Green ja rakkaus rahaan 

Kirjoitukset, Valoa! -lehti

Teksti: Petra Virtanen 

Rakkaus on aina positiivinen asia, rakentava voima ja onnellisuuden perusta – vai onko sittenkään? 1800–1900-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa eli nainen, jolla oli aina yllin kyllin sitä, mitä hän rakasti, mutta oliko hän onnellinen? Ulkopuolisen on vaikea mennä arvioimaan toisen hyvinvointia, mutta rakkaus näyttää tuoneen hänelle ongelmiakin. Hän rakasti yli kaiken rahaa.  

Vanhassa studiokuvassa rouva Hetty Green katsoo kameraan
Hetty Green
Kuvalähde Wikipedia
Creative Commons: Public Domain

Vuonna 1834 äveriääseen, mutta säästäväisesti elävään perheeseen syntyi lapsi, joka sai nimekseen Henrietta “Hetty” Howland Robinson. Hänen iltasatuihinsa ei kuulunut punahilkkoja ja susia, vaan sanomalehtien taloussivut, joita hän sai lukea ääneen isälleen ja kuulla tämän kommentteja osakekurssien muutoksiin. Hän sai kuulla sivusta päivät pitkät isänsä ja isoisänsä keskusteluja rahasta ja imeä kaiken tiedon itseensä. Hän kävi kveekareiden koulua, jossa rikkaat ja köyhät opiskelivat yhdessä ja oppivat säästäväisyyden ja nöyryyden hyvettä. 13-vuotiaana hän alkoi toimia perheyrityksessä kirjanpitäjänä ja tiesi, että se oli hänen juttunsa. 

 
Aikuisena hän muutti Wall Streetille ja rakastui siihen. Kun hän vartuttuaan alkoi kokeilla omia siipiään sijoitusmaailmassa, hän osoittautui suureksi lahjakkuudeksi. Hän osti ja myi osakkeita, sijoitti rautateihin, kiinteistöihin, joukkovelkakirjoihin, kultakaivoksiin… Omaisuus kasvoi nopeasti roopeankkamaisiin mittoihin. Joku saattoi ihmetellä, mitä nainen edes tekee liikemaailmassa, mutta siinäpähän ihmettelee, ajatteli Hetty. “Siihen, mihin mies on pystynyt, pystyy nainenkin”, sanoi hän. Aika paljoon hän pystyikin, sillä bisnesälynsä ansiosta hänestä tuli oman elinaikansa rikkain nainen.  

 
Jos sattuu olemaan maailman rikkain nainen, voisi ajatella, että rahasta ei ole huolta, mutta Hetty oli eri mieltä. Hän matkusteli pankkeihin linja-autolla. Erään kerran, kun hän tuli bussista ulos, hänen tuloaan odottanut pankkiiri ehdotti, että hän valitsisi jatkossa turvallisemman, yksityisen kuljetuksen. “Ehkä sinulla on varaa kulkea vaunuissa”, Hetty äyskähti. “Minulla ei.” Pankissa hän hoiteli liiketoimiaan usein pankin lattialla ja uhkasi vaihtaa pankkia, ellei pankki sallisi hänen käyttää vapaana olevaa kirjoituspöytää. 

 
Aikanaan Hetty tapasi miehen, jonka kanssa heitä yhdisti rakkaus: rakkaus rahaan. Miehen suhde sen käyttöön tosin oli toisessa ääripäässä. He menivät naimisiin sillä ehdolla, ettei mies saisi koskea hänen rahoihinsa, ja saivat kaksi lasta. Kun mies suunnitteli rikkovansa tätä ehtoa, Hetty otti lapset ja lähti. 

Äiti ja lapset asuivat milloin missäkin halvassa hotellin- tai majatalonmurjussa, joissa ei usein ollut lämmitystä. Hotelleihin Hetty kirjautui usein väärällä nimellä ja perhe ravasi kahden paikkakunnan väliä edestakaisin pyrkiessään pakoilemaan verokarhua. Saippua ja lämmin vesi peseytymistä varten olivat ylellisyyksiä. Lapset kävivät koulua käytettynä saaduissa vaatteissa, jotka talvella vuorattiin sanomalehdillä. Kun esikoinen, Ned, oli noin 13, hän loukkasi jalkansa pahasti. Hetty vei pojan vähävaraisten klinikalle, jossa lääkäri tunnisti äidin ja kieltäytyi hoitamasta poikaa. Hettyllä ei omasta mielestään ollut varaa viedä poikaa maksukykyisten klinikalle, joten hän yritti hoitaa jalkaa omin avuin. Myöhemmin jalka oli pakko amputoida. Omaa terveyttään Hetty ei hoitanut yhtään sen paremmin. Hän kärsi kivuliaasta tyrästä 20 vuotta, kunnes ei enää pystynyt kävelemään. Vasta sitten hän suostui hakeutumaan lääkärille. “Olette kaikki samanlaisia! Joukko ryöväreitä!”, hän parahti kuullessaan, että vaikean tyrän hoito vaatii maksullista leikkausta.  

Hän söi kylmiä kauraryynejä, koska niiden keittäminen kaurapuuroksi olisi vaatinut lämmitystä, ja se maksaa. Tai sitten hän lämmitti ne patterin päällä tai eli piirailla, joita sai 15 sentillä, taikka kaurakekseillä. Kenellä muka on varaa pestä vaatteitaan? Hetty käytti joka päivä samaa pukua ja pesi vain hameensa helman, kun se oli umpilikainen. Huonon hygieniansa vuoksi hän haisi pitkälle ja häntä karteltiin. 

Jos rakkaus ei aina tuonutkaan hyvää Hetty Greenin elämään, ainakin hän eli omannäköistään elämää. Lähinnä miesten – isän ja isoisän – huomassa kasvanut Hetty oli oppinut kiroilemaan kuin merimies, ja hän matkusti pitkiä matkoja ilman miessaattajaa aikana, jolloin moinen oli ennenkuulumatonta. Kulkiessaan pitkin Wall Streetiä pitkässä mustassa hameessaan ja hunnussaan yrmeä ilme kasvoillaan hänet tultiin tuntemaan Wall Streetin noita-akkana. Eikä hän milloinkaan siitä piitannut, mitä muut hänestä ajattelivat. Noita tai ei, häneltä tultiin usein lakki kourassa kysymään sijoitusneuvoja, ja niitä kuunneltiin.  

 
Meissä kaikissa on kuitenkin enemmän kuin mitä ulospäin näkyy. Hetty myös hoivasi sairaana olevia naapureitaan, teki hyväntekeväisyyttä ja elätti jokusia köyhiä perheitä, mutta hänen kveekariuskoonsa ei kuulunut tehdä siitä numeroa. Hänen terrierinsä sai myös rapsutuksia ja herkutella sisäfileepihveillä. 

 
Erään kerran vanhoilla päivillään Hetty oli tapansa mukaisesti riitelemässä maksamisesta, tällä kertaa maidon hinnasta. Kesken riidan hän sai aivohalvauksen. Hänen poikansa Ned palkkasi hoitajia huolehtimaan hänestä. Siviiliasuissa, jotta hän ei tajuaisi, että hoidosta maksetaan. Jonkin ajan päästä Hetty siirtyi ajasta ikuisuuteen ja hänen omaisuutensa siirtyi hänen lapsilleen Nedille ja Sylvialle.  

Vaikka Ned ei tiettävästi puhunut pahaa äidistään, päinvastoin, kukaties hänellä oli silti jäänyt jotain lapsuudesta hampaankoloon. Vaimokseen hän otti ensirakkautensa, äitinsä suuresti inhoaman prostituoidun. Äitimuorin niin tarkkaan varjelemat miljoonat kuluivat Nedin käsissä omaan yksityiseen saareen, hulppeisiin kartanoihin, fiineihin juhliin, huvijahteihin, kuuleman mukaan jopa timantein koristeltuihin yöastioihin. Kun Nedistä, joka oli hänkin liikemies, aika jätti, loppuomaisuus meni lapsettomalle Sylvia-siskolle, joka jätti kaiken hyväntekeväisyyteen.  

Lue Valoa! -lehden juttuja: