Hyppää sisältöön

Hoitoon pääsy – skitsofrenia

Media, Valoa! -lehti

Kuvaaja: Anni Virta

Hoitoon pääsy (skitsofrenia)

Haastattelin muutamaa skitsofreniadiagnoosin saanutta potilasta. Heidän kertomansa mukaan hoitoon pääseminen voi olla joskus kovinkin hankalaa. Riitta kertoo: ”Voin todella pahoin, mutta silti minua ei uskottu, kun yritin saada hoitoa päivystyksen kautta. Kehotettiin tulla uudestaan seuraavana päivänä, jos vielä kovin ahdistaisi”.

36-vuotias nainen kertoo sairastumisestaan: ”Voin pahoin jo 14-vuotiaana. Huomasin olevani masentunut. Masennus muuttui pikkuhiljaa psykoosiksi 16-vuotiaana. Suljetulle osastolle jouduin 20-vuotiaana. Minut vietiin sinne ambulanssilla, jonka perheeni minulle järjesti. Olisi ollut mukavampi mennä itse päivystyksen kautta hoitoon.”

Niina kertoo hoitoon joutumisestaan seuraavaa: ”Eräänä päivänä minut haettiin kotoa ambulanssilla suljetulle, koska perheeni mukaan olin huonossa kunnossa. Todellisuudessa minulla oli vain erimielisyyksiä perheeni kanssa. He totesivat suljetun olevan paras paikka minulle. Kokemus oli erittäin ahdistava: kun minut haettiin, paikalla oli päivystävä lääkäri, hoitaja ja kaksi poliisia, jotka kohtelivat minua väkivaltaisesti, kun en suostunut lähtemään sovinnolla. Myöhemmin kun karkasin sairaalasta kotiin, minut haettiin takaisin samana iltana, jälleen poliisin avustamana. Minut laitettiin saman tien eristykseen, aivan kuin rangaistuksena karkaamisestani.

Niina jatkaa: ”Vapauden rajoittaminen on tosi rankkaa. Kun joutuu suljetulle ei välttämättä saa heti `kulkulupia` eli ei saa liikkua vapaasti edes sairaala-alueella. Olin suljetulla puolitoista kuukautta ilman kulkulupia. Sain käydä sairaalan kanttiinissa vain hoitajan mukana, jos se hänelle sopi. Puolitoista kuukautta on pitkä aika suljetulla osastolla, jos ei saa tehdä mitään. Puhelimet ja tietokoneet otetaan pois eikä niitä saa käyttää enää edes satunnaisesti.”

Työterapia

Potilaat kertoivat viettäneensä sairaalassa pitkiäkin ajanjaksoja, jolloin heitä oli hoidettu erilaisin lääkehoidoin. Varsinaista terapiaa ei sairaalahoidossa yleensä anneta. Usein työterapia, esimerkiksi puutarhanhoito, on koettu mielekkääksi. Joskus oikean lääkityksen löytäminen on vaikeaa ja siksi hoitojakso pitkittyy. ”Olin sairaalahoidon aikana töissä paikassa, jota sanottiin `mestaksi`. Siellä potilaat saivat osallistua työterapiaan pientä palkkiota vastaan. Se oli naurettavan pieni, noin 5-6 euroa, joka usein meni tupakka-askiin. Minä pakkasin kondomeita ja sytkäreitä sekä raaputin rahankeruulippaista vanhoja tarroja pois”, Niina toteaa.

Toimintaryhmät

Usein sairaalahoitoon kuuluu toiminnallisia ryhmiä, joiden katsotaan edesauttavan parantumista. Niinan kertoman mukaan ”oli turhauttavaa käydä erilaisissa ryhmissä, koska siellä potilaat ovat yleensä erittäin huonossa kunnossa ja kommunikointi heidän kanssaan on vaikeaa”. Itse musiikkiryhmään osallistuneena Niina kertoo, että ”ryhmässä vain kuunneltiin levyjä ja kerrottiin oma mielipide biisistä. Oli kuin olisimme vain puhuneet musiikista lämpimiksemme. Kun kerroin John Coltranen musiikin puhuttelevan minua hoitaja kirjasi epikriisiini potilaan kuvittelevan puhuvansa John Coltranen kanssa.”

Avohoito

Elämä ei vaikuta helpolta sairaalan seinien ulkopuolellakaan. ”En kerro koskaan diagnoosiani esimerkiksi työhaastattelussa, koska koen sen vaikeuttavan työnsaantia”, Niina kertoo. Hän ei myöskään mainitse asiasta tutustuessaan uusiin ihmisiin. Avohoidossa olevat potilaat kertovat olevansa joskus epäreilussa asemassa esimerkiksi kertoessaan somaattisista oireistaan lääkärille, jotka liittävät ne usein sairaudesta johtuneisiin harhaluuloihin. Niina kertoo: ”Kävin lääkärillä huimauksen vuoksi. Minulla oli myös korkea verenpaine, joka johtui psyyken lääkkeistä. Lääkäri epäili minun kuvittelevan tilani ja sanoi sen olevan oman ohimenevää. Vasta seuraavalla kerralla sain lääkityksen korkeaan verenpaineeseeni, joka oli lääkitykseni sivuvaikutusta. Huimaus oli todella epämiellyttävää ja minua rasitti lääkärin asenne minua ja sairauttani kohtaan”.

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan skitsofreniaa ja siihen suhtautumista eri puolella maailmaa. Ensimmäisenä vuorossa on kotimaamme Suomi.

Kirjoittaja: Anna Petsorowo