—
Teksti: Mervi Elina Piispanen (Kylttyyrikyttyrä)
Valokuva: Jenna Paakki
Piirros kirjoittajasta: Sonja From
Olenhan minäkin aikamoinen siskokulta!
Elämäni ensimmäiset 27 vuotta tunsin selkänahassani olevani erilainen. Varhaisessa lapsuudessani neuvola teki minulle paljon erilaisia tutkimuksia lastenneurologian ja lasten psykiatrian osastoilla. Tutkimusjaksot kestivät todella pitkään. Äitini kertoi minulle aikain saatossa, kuinka lääkärit, hoitajat ja psykologit kohtelivat minua. Myös he toivoivat, että olisin jäänyt yöksi osastoille, mutta siitä ei tullut mitään: huusin ja itkin kuin pistettävä sika pää punaisena. Olin monenlaisissa kokeissa pyöriteltävänä, joissa minun piti tehdä kaikenlaisia palikkatestejä. Minut vain leimattiin keskivaikeasti kehitysvammaiseksi, psyykkisesti sairaaksi ja lopulta henkisesti jälkeenjääneeksi. Minun katsottiin hyötyvän harjaantumisluokasta ja pidennetystä oppivelvollisuudesta. Olihan se outoa, myös myöhemmin kohdalleni osuneen erityisopettajan mielestä. Vaikka osasin puhua vasta noin kolmen ikäisenä, niin osasin lukea suoraa tekstiä jo neljä- ja puolivuotiaana.
Lapsuus
Lapsuudessani sattui ja tapahtui. Vanhempani erosivat, kun olin kuuden ikäinen. Ero oli riitaisa. Meillä ramppasi lastenvalvojia ihan solkenaan. Alkoi uusioperhe-elämä. Äitipuoleni astui remmiin. Hän oli hyvin määrätietoinen ja tiesi arvonsa. Hän osasi myös hävetä minua erilaisuuteni vuoksi. Samalla alkoi syntyä eräänlaiset lapsuuden asetelmat: sain stigman myös kylän lapsilta sekä sisaruksiltani. Minua oli täysi oikeus kiusata ja jättää leikkien ulkopuolelle, kun kävin “vammaisten koulua”.
Mukautetulla luokalla
Homma jatkui vielä silloinkin, kun menin integroituna harjaantumisluokalta mukautetulle luokalle. Taksimatkat kouluun tuntuivat ikuisuudelta. Jopa äitipuoleni intoutui haukkumaan kouluani muun muassa käpykouluksi ja apukouluksi. En saanut olla loma-aikoinakaan rauhassa henkiseltä enkä fyysiseltä kiusaamiselta. Jotkut sukulaiset sanoivat minua kierosilmäksi, kehitysvammaiseksi ja puuttuivat ulkonäkööni, kuinka ruman näköinen olen.
Harjaantumisluokalla ja aikuislukiossa minua ei kiusattu. Uskon, että kateus oli yksi ponnahduslauta kiusaamiselle mukautetulla luokalla, yleisopetuksessa, ammattikoulussa ja vielä ammattikorkeakoulussakin. Kiusaaminen oli henkistä, fyysistä ja systemaattista. Muistan olleeni itseohjautuva ja kyseenalaistava oppilas, erityisesti peruskoulussa. Ilmaisin äidilleni palavan halun mennä oikeaan ja normaaliin kouluun. Minulla oli mukautetulla luokalla todella turha olo, koska läksyjä tekemättäkin sain helposti ysejä ja kymppejä kokeista. Erityisesti yläasteella kiusaamiseen ei edes vaivauduttu puuttumaan. En luottanut kehenkään aikuiseen, paitsi kemian opettajaani ja terveydenhoitajaani. Jollakin perusteella minä olin huumorintajuton, pikkuvanha ja puhuin kuin aikuiset viljellen sivistyssanoja. Minusta ei myöskään pitänyt tulla yhtään mitään.
Ammattikoulussa
Peruskoulun jälkeen suoritin paperi- ja kemianteollisuusalalla prosessilaborantin tutkinnon ammattikoulussa. Kiusaaminen oli vähäisempää. Kuitenkin sitä oli sen verran, että se sai minut suunnittelemaan ensimmäisen kerran itsemurhaa aktiivisesti. Silloin myös tuntui useimmiten siltä, että minulle jäi esimerkiksi työ- ja harjoittelupaikkojen suhteen vain jämät käteen. Tyydyin vain koulun tarjoamiin palkattomiin harjoittelupaikkoihin ja kesäisin kaikenlaisiin koulutusta vastaamattomiin ”paskaduuneihin”. Onneksi ammattikoulussa oli muutama opettaja, joka puuttui kiusaamiseen ja pitivät puoliani.
Ammattikorkeakoulussa
Tuhrasin elämästäni kahdeksan vuotta pelkkiin ammattikorkeakouluopintoihin. Ensin viisi vuotta bio- ja elintarviketekniikkaa ja sitten kolme vuotta hoitoalaa. Molemmat keskeytyivät kiusaamiseen ja oppimisvaikeuksiin. Olisin voinut tuon ajan elämästäni tehdä jotakin järkevämpää, mutta minulla ei tuolloin ollut muuta mahdollisuutta.
Bio- ja elintarviketekniikan linjalla vastaan tulivat kovat arvot, muun muassa eläinten oikeuksiin ja kapitalismiin liittyvät arvokysymykset. Lisäksi sain paljon paniikkikohtauksia, joiden johdosta kävin toipumassa terveydenhoitajan lepohuoneessa tai peräti sairaalan ensiavussa rauhoittavien lääkkeiden virratessa suoneeni. Opin myös vastustamaan ydinvoimaa ja ryhdyin kasvissyöjäksi. Jotenkin tuolloin liityin myös Vasemmistonuoriin. Olin vastarannan kiiski.
Hoitoalaa opiskellessani minua kiusattiin samalla tavalla kuin olisin ollut jälleen yläasteella. Minun omituisuuksiini puututtiin negatiivisen kautta. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja paloin loppuun.
Käännekohta
Ensimmäisellä psykiatrin vastaanotolla “minua vituttaa kaikki!” -lausahduksesta alkoivat asiat rullata: erilaiset tukitoimet tulivat kuvioihin. Mukavia asioita ja ihmisiä alkoi tulla entistä enemmän elämääni. Psykiatrian poliklinikan ihana sosiaalityöntekijä oli ainoa sosiaalinen kontaktini, koska minulla oli aluksi päivärytmit poskellaan. Sitten löysin Klubitalon. Menin tutustumaan. Siellä on aivan valloittavia persoonia ja upeita ihmistarinoita kuultavana. Myöhemmin tukitoimiini tuli myös kuntoutuspoliklinikka, jossa aloin käydä nuorten aikuisten ryhmässä ja omahoitajakeskusteluissa. Jonkin kotvan olin päiväsairaalassa tutkimusjaksolla, jossa sain Asperger-diagnoosin, jota ensin epäiltiin psykiatrian poliklinikalla. Se oli minulle helpottava vastaus niihin kysymyksiin, miksi kaiken aikaa sain tuntea olevani erilainen.
Jossakin vaiheessa mukaan tulivat neuropsykiatriset tukitoimet. Siellä kohtasin paljon mukavia ihmisiä ja sain tehdä paljon mielenkiintoisia asioita kohtaamieni ihmisten kanssa. Joskin työntekijöihin joku tosielämän Ymmi Hinaajakin mahtui mukaan remmiin. Kuitenkin eräs työntekijä ehdotti minulle, että menisin valokuvaamaan ja tekemään juttuja autisminkirjolaisten verkkolehteen. Se olikin suuri askel minulle, joka luuli olleensa ainoa kummajainen, hammajainen maan päällä. Aloin käydä myös vertaisryhmissä. Minulla oli enemmän ystäviä kuin koskaan kouluaikoinani – enemmän kuin neurologi osasi määrätä. Se oli ihanaa silloin ja se on ihanaa nyt. Parisuhteenkin muodostin tuon samaisen autismitouhun tuoksinassa.
Aikuislukiossa
Aivan vahingossa kuulin eräältä ystävältäni kuulla aikuislukiosta. Päätin hakeutua sinne opiskelemaan. Opiskelukokemukset täällä olivat pelkästään positiivisia. Menin esittämään asiani aikuislukion rehtorille äitini kanssa. Sain oikeat tukitoimet eikä minua kiusattu siellä. Lopputulema oli se, että kirjoitin sieltä ylioppilaaksi.
Kokemusasiantuntija, vertaisohjaaja ja vertaistuottaja
Vuosien saatossa kouluttauduin kokemusasiantuntijaksi, vertaisohjaajaksi Kulttuuripajalle ja vertaistuottajaksi Mielettömään Valoon. Kaikki tyynni olivat pilottiprojekteja. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyviä juttuja ne olivatkin. Nyttemmin olen innostunut mediasta ja kulttuurista niin paljon, että opiskelen alaa eräässä ammattikoulussa. Tämän kaiken minä halusin kertoa selvittääkseni, mitä elämässäni selviytymiseen on vaadittu. Tuntematonta sotilasta siteeratakseni: ”Olenhan minäkin aikamoinen siskokulta”.