Hyppää sisältöön

Minä ja studio Ghibli

Media

Kulttuuri on aina merkinnyt minulle todella paljon ja se on iso syy siihen, että olen niinkin hyvässä kunnossa henkisesti kuin olen. Kulttuurikokemusten kuten kirjojen, leffojen, teatterin jne. kautta voin työstää vaikeita asioita. Jos en rakastaisi kirjoitettua sanaa niin paljon, on ehkä epätodennäköistä että olisin itse alkanut kirjoittaa. Kirjoittaminen on minulle luonnollisin tapa purkaa asioita. Olen saanut rakkauteni kulttuuriin jo pikkulapsena. Yksi asia mistä olen eniten kiitollinen vanhemmilleni on se että minulle ja siskolleni luettiin paljon ja meitä vietiin jo hyvin pieninä esimerkiksi teatteriin, balettiin ja konsertteihin. Aina kun uusi Disney-elokuva tuli teattereihin, menimme isän ja pikkusiskon kanssa katsomaan sitä. Vaikka meillä ei aina aikuisina ole maailman paras suhde äidin kanssa, olen kiitollinen siitä että voimme yhdessä mennä teatteriin ja ooperaan ja nauttia yhdessä elämyksestä ja myös keskustella teoksesta. 

Ensiherääminen 

Minun elämässäni on ollut paljon kulttuurielämyksiä, joilla on ollut suuri merkitys minulle ja jotka ovat jopa muokanneet minua ihmisenä. Lapsuudesta tulevat mieleen Astrid Lindgrenin kirjat (erityisesti Ronja ryövärintytär), Disneyn piirretty Kaunotar ja hirviö ja Tim Burtonin Saksikäsi Edvard -elokuva. Mutta se kulttuurielämys, joka muokkasi minua eniten ihmisenä, tapahtui syksyllä 2001, jolloin olin kolmatta vuotta yliopistossa. Se syksy oli muutenkin erikoinen, koska sain asperger-diagnoosin ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Sinä syksynä menin ensimmäistä kertaa Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille. Koska tykkäsin Pokemon-sarjasta, päätin mennä katsomaan japanilaista animaatiota. Muistan jopa salin, Maxim 2. Minulla ei ollut mitään ennakkotietoa elokuvasta tai ohjaajasta, eli ei myöskään mitään ennakkokäsitystä. Luulin meneväni katsomaan jotain tusinakamaa, lapsille suunnattua animaatiota. Ehkä olisi viihdyttävä kaksi tuntia, ei enempää. Kun elokuva alkoi, tajusin nopeasti olevani väärässä. HYVIN väärässä. Se, mitä silloin näin Maxim 2 -teatterissa ei ollut lapsille suunnattua eikä todellakaan mitään geneeristä bulkki-animea. Se, mitä näin oli jotain mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Jotenkin vain tiesin että tämä vaikuttaisi suuresti elämääni.

Mitä sitten näin? Näin äärimmäisen kauniin, eeppisen aikuisten sadun. Sadun nuoren urhean prinssin, jonka yllä oli kirous, ja susien kasvattaman villitytön rakkaudesta maailmassa, jossa ikivanhat eläinjumalat ovat kuolemassa ihmisten ahneuden takia. Näin villin susitytön kasvun ihmisiä vihaavasta luonnonvoimasta siihen, että hän pystyy välittämämään prinssistä, vaikka ei pystykään antamaan ihmisille anteeksi eläinjumalien kuolemaa. Näin kauniita eläinjumalia, jollaisia en ollut koskaan nähnyt missään piirretyssä. Näin prinssin, joka taisteli urheasti kiroustaan vastaan ja yritti kaikin tavoin sovitella asioita ihmisten ja eläinjumalten välillä ja saada susityttö luottamaan häneen. Se, mitä näin, oli Hayao Miyazakin mestariteos Prinsessa Mononoke. 

Ekko 

Syy siihen, että mainitsen asperger-diagnoosini on se, että opin pian vertaisryhmissä käymisen aloittamisen jälkeen sanan ”erityismielenkiinnon kohde” eli ”ekko”. Ekko on se asia, joka saa autismin kirjolaisen palamaan, meidän supervoimanne, josta yleensä tiedämme melkein kaiken. Nykyään ekkoihini kuuluu myös seksualisuus, sukupuoli ja vammaistutkimus. Mutta ensimmäinen ekko, jonka tunsin sillä nimellä oli Studio Ghibli. Se on edelleenkin erilainen kuin muut ekkot. Muut ekkot liittyvät enemmän ajatteluun ja mielipiteisiin (vaikka suhtaudunkin hyvin tunteellisesti esimerkiksi transoikeuksiin). Vaikka rakastan Studio Ghiblin elokuvien analysointia, elokuvat tuntuvat ikään kuin menevän ajatusten ohi suoraan tunteisiin. Usein kun katson Studio Ghiblin elokuvia, menen täysin sisään elokuvan maailmaan ja unohdan missä olen, erityisesti jos katson niitä elokuvateatterissa. Vaikka olen nähnyt elokuvia tuhansia kertoja, lumoudun ja liikutun aina uudestaan. En pysty selittämään sitä, se vain tapahtuu. Tietyt kohtaukset ja musiikki saavat minua aina pakahtumaan tunteista, kuten junakohtaus Henkien kätkemä -elokuvassa. 

Miksi Ghiblin elokuvat ovat minulle niin tärkeitä? Sitä on vaikea selittää, koska kuten sanoin, ne menevät analyyttisten aivojen ohi suoraan tunteisiini. Ehkä syy on se, että olen lapsesta asti rakastanut hyvin kerrottua tarinaa. Ehkä syy on kauniisti, perinteisesti, käsin animoitu kuva. Ehkä syy on feministinen tarina, missä tyttö on melkein aina tarinan pääosassa, sankarittarena, eikä todellakaan minään avuttomana prinsessana, joka kaipaa prinssiä pelastamaan hänet. Ghibli-tytöt pelastavat itsensä (ja usein poikakaverinsa samalla). Tai sitten he yhdessä selvittävät tilanteen, kuten Prinsessa Monoke -elokuvassa. Ja pahikset eivät koskaan ole pahiksia, vaan ihmisiä joiden tarkoitusperät ovat hyviä, vaikka keinot ehkä väärät. Tai ehkä syy on tarinoiden sanoma. Tuntuu omituiselta puhua sanomasta lasten elokuvissa, koska länsimaalaissa lasten elokuvissa sanoma (jos sitä on) on yleensä esitetty yltiösöpöilevästi; kuten ole kiltti ja ahkera,  niin prinssi tulee pelastamaan sinua (tässä välissä haluan huomauttaa, että rakastan edelleen Disneyn ja Pixarin elokuvia). Ghibli-elokuvien sanoma liittyy usein oman tiensä löytämiseen, urheuteen, parhaansa tekemiseen ja kiltteyteen kaikenlaisia olentoja kohtaan. Myös luonnonsuojelu tulee melkein aina tavalla tai toisella esiin. Miyazakin Tuulen laakson Nausicaa (joka ei ole Ghibli-elokuva, koska se tehtiin ennen studion perustamista, mutta usein nähdään sellaisena) sai jopa WWF-suosituksen. 

Kuva: Saija Leino

Studio Ghibli 

Jos on jotain, mitä haluan ihmisten tietävän Ghiblistä, on se, että Studio Ghibli ei ole sama asia kuin Hayao Miyazaki. Miyazaki-san on ehkä suurin idolini koskaan, mutta hän ei luonut studiota yksin eivätkä kaikki Ghibli-elokuvat ole Miyazakin ohjaamia. Nausicaa, kaikkien Ghibli-leffojen prototyyppiä, oli luomassa neljä miestä: Miyazaki ohjasi, Joe Hisaishi-san teki musiikin, Toshio Suzuki-san hoiti rahoituksen ja edesmennyt Isao Takahata-san tuotti elokuvan. Kuin Studio Ghibli perustettiin vuonna 1986, Miyazaki ja Takahta ohjasivat elokuvia, Hisaishi teki musiikin Miyazakin elokuviin ja Isao Takahta oli ”producer”, eli hoiti käytännön asioita elokuviin liittyen. Myöhemmin on tullut uusia, nuorempia ohjaajia Ghibliin. Joe Hisaishi on jo tunnettu myös länsimaissa ja hänen musiikkinsa on erottamaton osa Miyazakin elokuvia. Mutta kun puhutaan Ghibli-elokuvista, tarkoitetaan edelleenkin yleensä Miyazakin Ghibli-elokuvia. Isao Takahatan elokuvat ovat länsimaalaisille ehkä vaikeampia sisällistää kuin Miyazakin elokuvat, mutta kannattaa antaa niille mahdollisuus. Erityisesti Takahatan Tulikärpästen hauta on mestariteos, ehkä jopa mielestäni parempi kuin Miyazakin parhaat elokuvat.  

Studio Ghibli on antanut minulle niin paljon iloa, ihmetystä, liikutusta ja rohkeutta että minun on vaikeaa selittää sitä. Olen hyppinyt riemusta Totoron kanssa, saanut rohkeutta Prinsessa Monoken prinssi Ashitakasta, pakahtunut tunteista Henkien kätkemässä ja itkenyt lohduttomasti lasten kohtelua sodassa Tulikärpästen haudassa. Studio Ghibli on saanut minut rakastamaan Japania ja suurin haaveeni on joskus päästä Ghibli-museoon. Kohta ympyrä sulkeutuu. Helmikuun lopussa Prinsessa Mononoke, jolla on vielä erityinen paikka sydämessäni (koska se oli ensimmäinen Ghiblini), tulee uudelleenlevitykseen Finnkinoon. Tiedän että saan taas nauraa, itkeä, ihmetellä ja saada rohkeutta. Koska se on se, mitä Ghibli tekee. 

Ps. Kaikki Ghibli-pehmoleluni ovat lukeneet ja hyväksyneet tämän tekstin. Herra Kaonashi (Kasvoton Henkien kätkemästä) haluaa muistuttaa, että kaikki jotka näyttävät hirviöiltä eivät ehkä ole sitä. Paras tapa kohdata hirviö sekä muissa että omassa itsessään, on kuin Chihiro, ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Ja ryhmän johtajana Iso-Totorolla on tietenkin viimeinen sana. Hän haluaa sanoa, että maailma on täynnä kauniita ja ihmeellisiä asioita. Pitää vaan olla lapsenmieli tallella nähdäkseen niitä. Hän pyytää kaikkia (myös aikuisia) menemään metsään keräämään tammenterhoja. Jos oikein onnistaa, hän ehkä tulee metsässä vastaan.

Piirros miehestä
Teksti: Henrik Lindholm