—
Alemmissa kerroksissa avataan salpoja, kohta kolisee omat. Raju, kylmä ääni ja sitten sellin ovi on auki. Seuraa parin sekunnin vaivautunut hiljaisuus. Vartija tarkistaa, että olen hengissä – tai siltä se ainakin tuntuu. Joka toinen vartija sanoo huomenta ja joka neljäs tuo Hesarin. Kaikki eivät pidä siitä, että ne tekee niin.
Yli 150 vuotias – väkivaltaan, kovaan rangaistukseen ja epäinhimillisyyteen perustuva kulttuuri seuraa kaikkea ja kaikkia. Joka neliömetrillä on silmät ja korvat. Juorut lähtevät välittömästi eteenpäin ja aina tosi vittumaisina – riippuen siitä, millä tasolla kertojan oma, myrkyttynyt mieli on. Tai siitä, että kertojan oma isä käytti alaikäisiä tyttöjä seksuaalisesti hyväkseen äidin sängyssä. Tyttöjen huudot eivät lähde sen päästä koskaan.
Ikinä ei ole enää hyvä olla, tämä kostetaan ja pannaan muutkin kärsimään.
Meitä on suljetulla osastolla 12 äijää ja yksi puhelin, joka on usein varattu. Ei paljon huvita soitella, koska en jaksa sitä kyttäämistä, että lopeta nyt se vitun puhelu. Yhdellä vangilla on vaimo ja kaksi lasta. Puheluiden aikana vaimo uhkailee tappaa itsensä, kun ei muka jaksa. Näin se kostaa kymmenen vuoden yhdessäolon traumat miehelleen – joka on siis suljetussa vankilassa. Mies huutaa ja raivoaa iltaisin puhelimessa ja joskus kuulee, kun se itkee epätoivoisena sellissään.
Äijät vetää kamaa ja sekoilee öisin, paniikkikohtauksia ja muuta inhimillistä hätää. Avun antaminen tai pyytäminen ei kuitenkaan kuulu tähän kulttuuriin.
Oma puhelin, sähköposti ja some, eli yhteydenpito siviiliin on jotain, mitä ei kannata edes ajatella. Yrität kirjoittaa kynällä ja paperilla whatsapp-ihmisille ja hermot menee, kun kukaan ei vastaa? Ei – parempi on laittaa aivot narikkaan. Tähän moodiin pääseminen kestää jonkin aikaa – pystyt säätämään päätäsi siten, että vittu älä mieti. Mitä se tekee sun psyykeelle ja persoonalle, onkin sitten kokonaan eri juttu. Kärsiikö joku myöhemmin, kun vapaus koittaa?
Satavarmasti
Jokaisen kakku päättyy joskus, elinkautinen on Suomessa keskimäärin 14 vuotta. Mutta missä kunnossa sitten ollaan – ja olisiko jotain pitänyt tapahtua jo vankeusaikana? Rikosseuraamuslaitoksen strategiat on uusittu inhimillisempään suuntaan jo vuosia sitten, mutta niiden käytäntöön vieminen ei ole helppoa. Suuren yleisön mielestä vankeja ei saisi auttaa ja kuntouttaa – meillähän voisi olla kivaa, mikä ei sovi rangaistuslaitokseen, eikä ”pahoille” ihmisille. Ja taas joku viaton kuolee, kun vanki vapautuu.
Kuka haluaa määritellä ennenaikaisen kuoleman hintalapun?
Käyn duunissa, olen Sörkan tiskari. On pidettävä arki rytmissä, että on edes jotain turvaa. Haluan myös auttaa toisia vankeja ja ehkä näin sovittaa rikostani. Kirjoitan, osallistun vankilateatteriin, bänditoimintaan, kuvataideryhmään, käyn raamattupiireissä ja kirjastossa. Luen lähes kaikki kirjat, jotka jaksan kantaa selliini. Elämänkertoja, vankeinhoidon historiaa ja vaikkapa Aaro Hellaakosken runoja – ihan sama, kunhan löydän rohkeutta jatkaa omaa elämää.
Näistä jutuista ei voi puhua kongilla, omia ”heikkouksia” on vaarallista näyttää. Ja silti, lähes jokainen vanki haluaisi tuntea joskus muutakin, kuin pelkkää tyhjyyttä ja elää edes hetken ilman katkeruutta, kostonhimoa ja loputonta vihan tunnetta. Olla vaan se neljävuotias pikkupoika, joka hymyilee vanhoissa valokuvissa.
Vai oliko sekin joku muu?
Aivan uusi ilmiö muurien sisällä on psykoottisista häiriöistä kärsivien vankien määrän kasvu. Viimeisimmän laajan terveysselvityksemme perusteella näyttää siltä, että vuosikymmenessä on tapahtunut hyvin dramaattinen muutos. Kun psykiatrisia sairaalapaikkoja ja mielentilatutkimuksia on karsittu, vakavasti sairaat ilmeisesti päätyvät useammin vankilaan. HelsinginYliopisto 12.1.2017
