Työttömän blues

Kirjoitukset, Media, Valoa! -lehti

Kuvaaja: Anni Virta

Olin taannoin jälleen tilanteessa, jossa jokainen pitkäaikaistyötön on varmasti joskus ollut. Minulta kysyttiin, mitä teen elämässäni. Jatkokysymys tähän liittyy usein siihen, opiskelenko vai käynkö töissä.

Oma perusvastaukseni kuuluu yleensä, että en tee tällä hetkellä kumpaakaan noista annetuista vaihtoehdoista. Keskiverto ihminen miettii varmasti jo tässä vaiheessa, että mitäköhän tuo sitten mahtaa puuhailla. Oma statukseni on tällä hetkellä toki työtön, mutta mielestäni tuo termi ei todellakaan kuvaa lainkaan tosiasiallista elämäntilannettani. Siksi vältän jo aivan vaistomaisesti mainitsemasta olevani työtön, sillä koen termiin liittyvän tietynlaisen häpeäleiman eli stigman. Oman tilanteeni selvittäminen satunnaiselle kysyjälle vaatisi hieman syvällisemmän keskustelun, jossa ruodittaisiin omia henkilökohtaisia asioitani ja sen koen erittäin raskaaksi. Puolitutulle tai tuntemattomalle asioiden selventäminen juurta jaksaen on turhauttavaa.

Yleisesti ottaen työttömyyden syynä voi olla mikä tahansa asia ja jokaisella työttömällä on oma tarinansa. Minun kohdallani taustalla on toistuva masennus, joka on johtanut opintojeni ja työsuhteitteni katkeamiseen. Tätä asiaa en osannut itselleni järkeistää moniin vuosiin, mikä osaltaan lisäsi syyllisyyden tunnettani. Kun ei osaa itse perustella syytä toimettomuudelleen, on se vaikeaa perustella myös toiselle ihmiselle. Ja miksi ylipäätään tämä asia pitäisi kenellekään perustella? Miksi pitäisi olla tilivelvollinen?

Tunne velvollisuudesta selittää omaa elämäntilannettaan liittyy ainakin omalla kohdallani juuri syyllisyyden tunteeseen siitä, etten ole kykeneväinen osallistumaan yhteiskunnan pyörittämiseen tyypillisenä veromaksajana, työtä tekevänä kansalaisena. Tästä asiasta poden toisinaan huonoa omaa tuntoa ja vertaan itseäni kanssaeläjiini, jotka saattavat nuoresta iästäänkin huolimatta olla ties minkä alan erikoisosaajia, asiantuntijoita tai vaikkapa vain yksinkertaisesti vakituisessa työsuhteessa.

Valtio tarvitsee ihmistä maksamaan veroja, jotta valtion talous pysyisi edes jonkinlaisilla kantimilla. Töiden tekeminen on itsestäänselvyys yhteiskunnassamme. Voisiko asia kuitenkin olla myös jotenkin toisin? Onko pakko tehdä väkisin jotakin, mitä vihaa? Kenellä on oikeus vaatia toiselta ihmiseltä sellaista? Ihminen elää asioista, joista hän nauttii. Joskus joutuu väistämättäänkin tekemään myös epämieluisia asioita, mutta jos elämä koostuu pääasiassa sellaisista, se ei palvele ketään, vaan tekee vain osaltaan haittaa yksilön psyykelle.

Mika