—
Teksti: Niina Vasara
Kuvat: Suvi Sairiala
Verkkotaitto: Petra Virtanen
Syyskesällä lehtien kansiotsikoissa toistuu usein sana arki. Moni oravanpyörässä ahdistuva saattaa kauppareissullaan tarttua tällaiseen lehteen arkea helpottavien keinojen toivossa. Sellaisia saattavat olla esimerkiksi reseptit, joiden luvataan olevan helpompia toteuttaa kaiken kiireen keskellä. Myös kaupalliset toimijat hyödyntävät arkeen paluun ajankohtaa luomalla kuluttajalle tarpeen muuttaa itse omaa ajankäyttöään erilaisten tuotteiden avulla. Ehkä ostos-tv:n vihannestenkuutioija tai valmiiksi pilkottu salaatti pussissa saisivat syömään lisää kasviksia, ja siten jaksamaan paremmin? Ehkä pitäisi turvautua palveluun, josta saa tilata koko kuukauden valmiit ruoka-annokset kätevästi kotiin? Yksi mainos vihjaa, että uusi pehmeä neule kuuluu rentoon arkeen, toinen patistaa aloittamaan punttien nostelun arkeen paluun kunniaksi. Uusi harrastus voi olla mukava, mutta väkisinkin tuntuu siltä, että syksyisin olisi vielä töihin tai opiskelemaan palaamisen lisäksi ihan välttämättä syöksyttävä myös salille, sienimetsään tai vähintään savenvalantakurssille. Arki-sanaa hyödynnetään myös jonkin verran elintarvikkeiden markkinoinnissa: myynnissä on esimerkiksi arkijuustoa ja arkimaitoa. Ne luovat mielikuvan tuotteesta, joka on ihan välttävä, muttei missään nimessä kovin ihmeellinen. Kuuluuko arjen tosiaan sitten olla melkein mautonta, vedellä laimennettua? Saako keskiviikkona ostaa herkkujuuston? Saa, mutta silloin on ymmärrettävä, että kyse on arjen luksuksesta.
Arjella on erilaisia alalajeja: on perheellisen, opiskelevan ja työssäkäyvän arkea. Jos mikään näistä ei kuvaile omaa elämää kuin osittain tai ei ollenkaan, voi ympärillä oleva tuottavuuteen ja hyödyllisyysajatteluun perustuva arkikuhina tuntua vieraalta ja toiseuttavalta. Moni elää pitkiäkin ajanjaksoja tai ehkä koko elämänsä siten, että sillä, onko sunnuntai vai maanantai, ei aina ole suurta merkitystä. Toisaalta joidenkin sankarillisesti itseään uuvuttavien puheissa täysi kalenteri voi muuttua jopa merkiksi eräänlaisesta yhteisön myöntämästä orjantappurakruunusta, jollaisen saa asettaa päähänsä suoritettuaan tarpeeksi ponnekkaasti. Minkä myssyn sitä pukisi päähänsä silloin, kun kalenterissa on viikko toisensa jälkeen tahtomattaankin enemmän tyhjää tilaa kuin merkintöjä tulevista menoista? Aivan kuin tuo otsikoiden ja mainoslauseiden arki tarkoittaisi ihan jotain muuta, kuin mitä arki-sanalla varsinaisesti tarkoitetaan: Wikipedian määritelmän mukaan se on ihmisten jokapäiväistä elämää, joka koostuu rutiineista. Missään ei mainita, että arki olisi yhtä kuin kiire, mutta ainakin naistenlehtien ja mainoslehtisten pikaotannan ja monien oman kokemuksen perusteella se tuntuu itsestäänselvyydeltä.
Keskivertoihmisen arki vaikuttaa suorastaan selviytymistaistelulta. Ei ihme, että työ- ja opiskeluelämä näyttää joskus kaoottiselta ja luotaantyöntävältä. Ihmisellä on kuitenkin luontainen tarve kuulua joukkoon ja olla yhteisölleen jollain tavalla hyödyllinen, ja minullakin on haave päästä jossain vaiheessa tiiviimmin mukaan työelämään. Kuitenkin ajatus siitä, että järjestäisi sitten itselleen kaiken maailman kommervenkkien avulla enemmän lepoa vain ja ainoastaan siksi, että jaksaisi sitten paremmin sitä arjen sisäänrakennettua hektisyyttä, kuulostaa älyttömältä ja itseään ylläpitävältä touhulta. Älytöntä se on kokemukseni mukaan ollutkin: aina kun olen elänyt sitä niin sanottua keskivertokansalaisen malliarkea, jota niissä hypermarkettien reppumainoksissa ja naistenlehtien irrallisissa reseptivihkoissa tarkoitettaneen, olen ollut ahdistunut tai ainakin hyvin väsynyt.
Parikymppisenä tein puolisentoista vuotta siivoustyötä, jossa kiitosta ei kuulunut mutta haukkuja sai kuunnella senkin edestä. Joskus aamuisin ison talon keskenään identtisiä vessoja ja pukuhuoneita puunatessani mietin, olinko käynyt kotona välissä nukkumassa ollenkaan. Töistä kotiin tullessani saatoin nukahtaa saman tien sängylle takki vielä ylläni. Myöhään yöllä heräsin käymään pesulla ja syömään iltapalan, ja jatkoin uniani vielä nelisen tuntia ennen seuraavaa yhtä hullua päivää. Vain viikonloppuisin minulla oli hetki aikaa tehdä vapaa-ajallani jotain, jos jaksoin, ja jos en ollut joo-joo-tyttönä suostunut vielä lauantaivuoroonkin. Luulin vielä tuolloin verenmaku suussa juoksemisen olevan väistämätön osa elämää, vaikka kyseenalaistinkin mielessäni sen, kuinka työn määrä lisääntyi vähitellen samalla kun työntekijöiden paikat putosivat 13:sta seitsemään. Olen kuitenkin aina ollut luonteeltani vaativa ja suorittajamainen, joten jatkoin eteenpäin apinan raivolla, kunnes luulin moppi kädessä kuolevani sydänkohtaukseen. Tästä ei onneksi ollut kuitenkaan kyse, minulle oli vain puhjennut paniikkihäiriö. Suomalainen sisu on joskus vahingollinen asia ihmiselle itselleen, kun sen suuntaa väärin. Sinnikyyttään ei saisi väärinkäyttää siten, että pakottautuu elämään tuhoisaa arkea joko omista tai ympäristön liian korkeista vaatimuksista johtuen.
Parhaimmillaan säännölliset ja toistuvat arkirutiinit rytmittävät elämää luontevasti ja tuovat turvallisuuden ja vakauden tunnetta. Viimeisin minun arkeani kunnolla koossa pitänyt tekijä, etälukion myötä itsenäisesti koostamani löyhä lukujärjestys, lakkasi olemasta reilut puoli vuotta sitten. Tiesin jo aiempien kokemusteni perusteella, että jos en samantien työllistyisi, minun olisi mahdollisimman pian itse kehitettävä itselleni jotain säännöllistä tekemistä. Muutoin edessä saattaisi olla valuminen ns. päämäärättömyyden pehmeään patjanrakoon, josta olisi taas vaikeampi nousta ylös. Tällä kertaa arjen pitemmän tähtäimen suunnittelua kuitenkin on hankaloittanut se, että odotan muuttoa toiselle puolelle Suomea. Ajankohta riippuu monesta käytännön asiasta, joihin kaikkiin en voi itse vaikuttaa. Tällä hetkellä omaan arkeeni kuuluu tuore jäsenyyteni Valoa-lehden kirjoittajatiimissä, kahvin keittäminen, kissojen viihdyttäminen ja syöttäminen, televisiosarja Emmerdale sekä työpaikka- ja asuntoilmoitusten selaaminen. Pian aloitan vielä yhden abikurssin, jonka vauhdittamana aion päntätä ensi kevään ylioppilaskirjoituksiin asti. Hain nimittäin viime keväänä uteliaisuudesta Pohjois-Suomeen opiskelemaan erästä minua kiinnostavaa alaa, vaikka en yhtään tiennyt – enkä totta puhuen tiedä vieläkään – riittäisivätkö voimavarani yliopisto-opiskeluun. Harmituksen lisäksi tunsin kesän lopulla myös helpotusta, kun opinnot eivät sitten vielä alkaneetkaan. Matalan stressinsietokykyni vuoksi kaiken uuden aloittaminen on minulle hyvin raskasta, vaikka halu ja kiinnostus olisi kuinka kova. Aion yrittää uudestaan ensi keväänä ja varmistaa sisäänpääsyni täydentämällä yo-tutkintoani ennen yhteishakua. Sittenpähän ainakin näen, onko minusta elämään yliopistoarkea.
Meidän kaikkien arkea eivät ehkä koskaan tule rajaamaan palkollisen velvollisuudet tai muuten kellontarkka viikkoaikataulu. Moni pystyy osallistumaan yhteiskuntaan vähemmän tai ei ehkä ollenkaan, ja elämää voivat rytmittää lähinnä sellaiset asiat, joilla ei aina valitettavasti nähdä olevan yhtä paljon arvoa kuin palkkatyöllä ja opiskelulla. Tällaisia asioita voivat olla vaikkapa puolison, lasten, muiden läheisten tai ystävien arjen sujuvoittaminen, vapaaehtoistyö tai omaan terveydentilaan ja sen hoitoon liittyvät tapaamiset ja hoitokäynnit. Hetkeksi tai pidemmäksi aikaa edes osittain kelkasta pudonnut ei ehkä ollenkaan koe sitä jokasyksyistä uuden aloittamisen riemua tai yhteishyödyllisyyden tunnetta, joka arkiseen aherrukseen voi liittyä. Toisaalta ei myöskään tunne olevansa oikeutettu kokemaan itseänsä sellaisella ansioituneella tavalla stressaantuneeksi. Joskus puolisoni harmittelee ennen aamuseitsemää kuinka ei jaksaisi yhtään lähteä töihin, koska on niin kamalan väsynyt, kun ei ole ehtinyt nukkua tarpeeksi kahden työvuoron välissä ja vettäkin sataa. Tuolloin tunnen tietysti myötätuntoa, mutta en voi olla ajattelematta, että kunpa minuakin vielä jonain päivänä tarvittaisiin jossain noin paljon. Kyseessä on toki viallinen ajatus, koska kenenkään merkityksellisyys tai arvo ei määräydy sen perusteella, kuinka tuottavaa työtä hän tekee, tai tekeekö ylipäätään yhtään mitään muuta, kuin elää omannäköistään elämää päivä kerrallaan omien aikataulujensa ja tavoitteidensa mukaan. Erilaisia elämäntilanteita ei koskaan tulisikaan verrata keskenään, koska työttömän tai työkyvyttömän arki saattaa silti hyvin käydä työstä, vaikka tavoitteet eivät olekaan muille niin näkyvissä.
Teksti: Niina Vasara
