—
Teksti: Henrik Lindholm
Kuvat: Mervi Piispanen
Transsukupuolisuudesta on puhuttu paljon mediassa. On puhuttu siitä että hallituksen on tarkoitus poistaa ns. sterilisaatiovaatimus laista ja siitä, että henkilötunnukset muuttuisivat sukupuolineutraaleiksi. On puhuttu siitä, pitääkö alaikäisille transnuorille antaa hoitoja ja siitä, miksi niin monet nuoret, jotka ovat syntymässä määritetty tytöiksi, identifioituvat nyt trans- tai muunsukupuolisina. Voin kertoa vain oma tarinani, miten minusta tuli minä.
Lapsena en hirveästi miettinyt sukupuolta. Vanhemmat sanoivat, että olin tyttö, pukivat tytön vaatteisiin ja antoi nukkeja ja My little poneja. En kapinoinut tyttöyttä vastaan, toisin kuin monet muut transmiehet pieninä. Elin niin omassa maailmassani, etten tajunnut asiaa. Pihalla leikin poikien kanssa, tarhassa olin yksin. 10-vuotiaana ymmärsin että olin poika. Tiesin että tämä oli asia, josta ei voinut puhua. Koulun välitunnilla möläytin muille pojille, että tytöt ovat tyhmiä. He alkoivat nauraa minulle, olinhan itse tyttö. Silloin tiesin, että tästä ei saanut puhua kenellekään, koskaan. Yritin vain unohtaa asian ja esittää tyttöä. Minulla oli silloin jo tarpeeksi haasteita diagnosoimattoman autismin, ADD:n ja mielenterveysongelmien kanssa. Lisäksi olen fyysisesti vammainen. Minua kiusattiin ja syrjittiin jo muiden lasten toimesta erilaisuuksieni vuoksi. Moneksi vuodeksi vain unohdin koko asian.
Teininä olin hyvin syrjäänvetäytynyt. Minulla oli yksi ystävä luokalla, poika joka oli vielä enemmän sosiaalinen hylkiö kuin minä. Olimme aina välitunnit yhdessä. Monet luulivat, että seurustelimme. En ymmärtänyt samanikäisten tyttöjen maailmasta mitään. Pystyin puhumaan heidän kanssa kouluasioista, mutta kaikki meikkaamiset, bileet ja tyttöjen väliset sosiaaliset suhteet olivat minulle täyttä hepreaa. Koulupäivän jälkeen vetäydyin huoneeseeni, kuuntelin musiikkia, luin ja unelmoin toisenlaisesta elämästä. Viimeistään tässä vaiheessa kärsin varmaan jo masennuksesta ja ahdistuksesta ja olisin tarvinnut enemmän tukea kuin mitä sain. En tiedä tarkalleen mitä olisin tarvinnut, varmaan vain sitä että joku olisi kuunnellut ja ymmärtänyt. Lukiossa, kun asuin asuntolassa, syrjäydyin vielä enemmän. Olin vain huoneessani, tein läksyjä, kuuntelin Hair-musikaalin cd:tä ja unelmoin toisenlaisesta elämästä. Siinä vaiheessa kirjoitin paljon: tarinoita erilaisista nuorista, friikeistä, jotka löysivät yhteisön keskenään. Silloin en ymmärtänyt miksi kaikki kirjoittamani tarinat kertoivat siitä aiheesta. Nyt ymmärrän: tietenkin siitä syystä että olisin itse tarvinnut samanhenkisten yhteisön.
Lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan. Sain Asperger- ja ADD-diagnoosit ja löysin jonkunlaiset yhteisöt opiskelukavereistani ja Asperger-vertaistukiryhmästä. Minulla meni paremmin, mutta jotain puuttui vielä. 2005-2006 olin hyvin myrskyisässä ystävyyssuhteessa vanhemman ADD-naisen kanssa. En tiennyt miksi palasin uudelleen ja uudelleen hänen luokseen, vaikka hän oli todella toksinen. Oli paljon viinaa, tappeluita ja lyhyitä suhteita miesten kanssa. Rankan bileyön jälkeen menin elokuva-teatteriin katsomaan Rent-musikaalia, jossa on LBTQ-teema. Siellä elokuvateatterissa ymmärsin, että pidän naisista ja että olen rakastunut ystävääni. Tiesin ettei meistä tulisi mitään, joten lopetin yhteydenpidon. Sen sijaan aloin ahmia sateenkaarikirjallisuutta ja menin Setan ryhmiin.
Elin pitkään butchina, miesmäisenä lesbona. Lopetin sheivaamisen ja hameiden ja leninkien käytön ja leikautin hiukseni lyhyiksi. Löysin elämänkumppanini, mutta en vieläkään viihtynyt itsessäni. 2013 kuulin ensimmäisen kerran sanan muunsukupuolisuus ja se kolahti heti. Aloin käyttää nimeä Henkka aluksi Asperger-ryhmissä. Vuoden 2013 tai 2014 Pride-viikolla tein julkisen Facebook-postauksen, jossa ilmoitin ystävilleni, että olen muunsukupuolinen ja nimeni on Henkka. Samoihin aikoihin aloin myös käymään Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen (entinen Transtukipiste) ryhmissä ja yksilötapaamisissa. Erityisesti yksilötapaamiset auttoivat todella paljon jäsentämään identiteettiäni. Pari vuotta pähkäilin virallisiin transtutkimuksiin menoa. En ollut aluksi täysin varma, tarvitsisinko hormonihoitoa ja leikkauksia vai riittäisikö, että minä itse ja ihmiset ympärilläni tietäisivät kuka olen. Lisäksi pelkäsin perheeni reaktiota. Loppuvuodesta 2016 hain lähetettä HUS:n Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle ja pääsin heidän asiakkaakseen helmikuussa 2017.
Olin kuullut etukäteen, että transtutkimukset ovat hankalia, erityisesti jos on neurokirjolla, on mielenterveysongelmia tai identifioituu muunsukupuoliseksi. Siksi osasin odottaa hankaluuksia. Mutta en osannut odottaa, miten hankala tutkimusjakso olisi. Ammattilaisilla, sekä psykiatrisella hoitajalla että psykiatrilla, oli alusta asti ongelmia autismini ja muunsukupuolisuuteni kanssa. Kyseenalaistettiin, miten tiesin olevani muunsukupuolinen, koska yleensä autistit eivät heidän mukaansa tunnista sukupuolta. Lisäksi kysyttiin, mitä halusin heiltä, koska olen ”vain” muunsukupuolinen. Siihen aikaan HUS:ssa oli polemiikkia siitä, pitääkö henkilöitä jotka identifioituvat muunsukupuolisiksi ollenkaan tutkia ja pitääkö heille tarjota hormonihoitoa.
Autistisissa ihmisissä on jostain syystä, jota ei tarkkaan tiedetä, paljon suurempi prosentti sukupuolen moninaisia kuin valtaväestössä. Siksi ymmärrän tavallaan, että he olivat ihmeissään, kun autistisia asiakkaita tuli enemmän ja enemmän ja he eivät tienneet, mitä heidän kanssa tehdä. Ainakin silloin HUS:ssa oli tapana lähettää kaikki autiset henkilöt, jotka tulivat sukupuolenkorjausprosessiin, Autismisäätiön seksuaaliterapeutille. Minun tapauksessani tämä oli hyvä asia, koska sain käydä läpi identiteettiäni tutun terapeutin kanssa. Silloin myös varmistui, että olen enemmän transmies kuin muunsukupuolinen ja haluan ainakin hormonihoitoja. Mutta on väärin, että kaikki autistiset asiakkaat lähetetään automaattisesti lisätutkimuksiin, koska monet ovat identiteetistään niin varmoja, etteivät tarvitse lisätutkimuksia. Lisäksi menettely pidentää tutkimusaikaa ja aiheuttaa psyykkisiä ongelmia. Monilla transhenkilöillä dysforia on niin paha, että he tarvitsevat juridiset korjaukset ja lääketieteelliset hoidot niin nopeasti kuin mahdollista. Liian pitkä lykkääminen ja jaarittelu tutkimuksissa voi pahentaa psykiatrisia ongelmia ja jopa ajaa itsemurhaan.
Itselleni pahin tilanne tutkimusjaksolla oli joulukuussa 2017. Olin silloin psykiatrisella osastolla masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Minulla oli aika Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikan psykiatrin kanssa, ja tapaaminen pidettiin poikkeuksellisesti osastolla. Edellä mainittu psykiatri ja osaston psykiatri pitivät palaverin ennen kuin minut kutsuttiin huoneeseen. Siinä palaverissa oli jo päätetty, että saisin vuoden jäähyn transtutkimuksista, koska olin niin huonossa kunnossa psyykkisesti. Yritin selittää, että jäähy vain lisää pahaa oloani, koska tarvitsen hormonihoitoja, joita voi saada vasta ensimmäisen diagnoosin jälkeen. Mutta he olivat jo tehneet päätöksensä, eikä minulla ollut mitään sananvaltaa asiaan. Onneksi jäähy oli lopulta vain puoli vuotta. Mutta olen vieläkin vihainen siitä, miten he päättivät minun asioistani puolestani eivätkä antaneet minun kertoa omaa näkemystäni.
Keväällä 2019 sain transsukupuolisuus-diagnoosin ja pystyin vihdoinkin korjaamaan nimeni. Tässä vaiheessa identiteettini oli transmies. Oli ihanaa kun sain myös virallisesti käyttää nimeä, jota olin itse valinnut prosessin alussa ja joka on omani. Monet myös aloittavat hormonihoitoja diagnoosin jälkeen, mutta minun piti odottaa pari kuukautta, koska verensokerini oli liian korkealla (minulla on kakkostyypin diabetes enkä sillä hetkellä käyttänyt diabeteslääkkeitä). Vielä kun verensokerit olivat lääkityksen uudelleen aloittamisen johdosta laskeneet, odotin pari kuukautta ennen kun aloitin testosteronin ottamisen, koska pelkäsin sivuvaikutuksia ja perheeni reakiota. Marraskuussa 2019 laitoin ensimmäinen testosteronigeeli-annoksen. Tunsin heti jonkun muuttuvan: ihan kuin en olisi enää dissosioitunut, vaan sisällä kehossani ja mielessäni. Se oli äärimmäisen kaunis hetki. Testojen aloitus on paras ratkaisuni ikinä, voin psyykkisesti paljon paremmin nyt ja olen tasaisempi. En ole käyttäytynyt itsetuhoisesti tai ollut psykiatrisessa sairaalassa yli vuoteen (ennen meni pari vuotta niin, että olin pari kertaa vuodessa psykiatrisessa sairaalassa). Olen niin onnellinen kaikista fyysisista ja psyykkisistä muutoksista, mitkä testot olivat minulle antaneet. Ok: joskus tunteet menevät yli kuin murrosikäisellä pojalla, mutta testojen takia käynkin läpi toisen murrosikäni. Rakastan sitäkin.
Tällä hetkellä olen ollut vuoden testoilla ja odotan kutsua second opinioniin Tampereen sukupuolipolille. Aikani Helsingin polilla on vihdoinkin ohi. Kuin minulla on ollut second opinion, saan korjata henkilötunnukseni (minulla on tällä hetkellä miehen nimi mutta naisen henkilötunnus). Sen jälkeen juridinen korjaus on valmis. Diagnoosin vahvistumisen jälkeen saan halutessani julkisella puolella myös rintojen poiston ja alapääleikkauksen. Olen aina tiennyt etten tarvitse alapääleikkausta, mutta olen enemmän ja enemmän tullut siihen tulokseen, että kehodysforia on niin paha, että rintojen on lähdettävä jossain vaiheessa. Mutta minulla ei ole kiire. Helsingissä BMI-raja mastektomiaan on 30 tai 35 ja olen reilusti yli sen. Lisäksi poltan tupakkaa. Joten yritän parin vuoden sisällä laihduttaa tarvittavan määrän ja lopettaa tupakanpolton. Suurin suruni tällä hetkellä on se, että vanhempani eivät pysty hyväksymään transitiotani ja nähdä minua poikanaan. He myös käyttävät vielä vanhaa nimeäni. Mutta pystymme kuitenkin kommunikoimaan paremmin kuin silloin kun sain diagnoosin ja uskon että he jonakin päivänä hyväksyvät asian. Muuten olen todella onnellinen itsessäni tällä hetkellä. Matka minuksi oli rankka, mutta olen iloinen siitä mitä löysin matkalla. Löysin itseni, herkän, taiteellisen miehen, jolla on tukeva yhteisö ympärillään.
Lue Henrikin teksti transhenkilöiden kohtaamasta portinvartijuudesta
Tutustu Henrikin aikaisempiin juttuihin: https://mieletontavaloa.fi/tag/henrik-lindholm/
Tutustu Mervin aikaisempiin juttuihin: https://mieletontavaloa.fi/tag/mervi-piispanen/