—
Teksti: Ilona Vuori
Grafiikat: Makte Muuri
Vuonna 2012 julkaistiin Susan Cainin teos Quiet: The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking. Suomenkielinen nimi Hiljaiset: introverttien manifesti on osuva, sillä teosta voinee pitää yhtenä introverttibuumin aloittajista: aiheesta on sen vanavedessä tehtailtu kirjoja, blogeja, YouTube-kanavia, FB-ryhmiä ja vaikka mitä. Quiet on edelleen painotuote, jota saa jonottaa kirjastosta. Te-toimiston kurssien sisällön perusteella Cain on suomalaisessa työelämässä kuitenkin melko tuntematon suuruus – siitä huolimatta, että Suomessa introverttien epäreilua kohtelua työpaikoilla on pitänyt aktiivisesti esillä emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Cainin mukaan jopa puolet työvoimasta on introvertteja. Vaikka introverttius ei juuri tällä hetkellä ole normi, introverttien tulisi voida hyödyntää kykyjään työelämässä siinä missä ekstroverttienkin. Se ei onnistu pakottamalla introvertteja käyttäytymään kuten ekstrovertit.
Sain viime vuonna velvoitteen osallistua työttömille korkeakoulutetuille tarkoitettuun, koko syksyn mittaiseen valmennukseen. Sattumalta samaan aikaan kirjaston varauslista oli suonut luettavakseni Cainin opuksen. Oli mielenkiintoista perehtyä teoksen näkemyksiin työelämän vanhentuneista, ekstrovertteja suosivista käytännöistä rinta rinnan kurssin kanssa, jossa näitä samoja menetelmiä opetettiin.
Kurssista ei voinut kieltäytyä kesken kaiken hyväksytysti muuten kuin työllistymällä. Minun oli siisintroverttiudestani huolimatta otettava mukisematta vastaan ekstroversiota ylistävä oppi. En pitänyt lukua kurssilaisista: mielestäni jokaisen tulisi voida määritellä itse itsensä. Keskustelujen perusteella sain kuvan, että useimmat kokivat itsensä introverteiksi. Tietääkseni kukaan meistä ei kurssin seurauksena työllistynyt.
Melko yleispätevä luonnehdinta on, että introvertti palautuu rasituksesta olemalla omissa oloissaan, kun taas ekstrovertti kaipaa latautuakseen seuraa. Sopivan vireystilan löytäminen on tärkeää, jotta jokainen voi toimia itselleen luontaisella tavalla ja tuoda itseään esiin sellaisena kuin on. Cain toteaa, että yhteistoiminta tappaa luovuuden, jos sen vastapainoksi ei saa riittävästi rauhaa omille ajatuksilleen.
Te-toimiston kursseilla ääneen lausumaton oletus on, että työtön on henkilö, joka ei poistu kotoaan. Toisin sanoen sohvaltaan. Tämä heijastui vahvasti kurssin vetäjiltä saamaani palautteeseen. Varmasti jokainen vähänkään pidempään työttömänä ollut on kuullut kehotuksen mukavuusalueelta poistumisesta. Työttömyys on kaikesta päätellen jonkinlainen karttoihin kirjaamaton mukavuusalue.
Olen koulutukseltani kirjallisuustieteilijä. Sain niellä neuvoina niin vanhoja kliseitä kirjoittamisen suhteesta elämiseen, että olin jo jossain opintojeni aikana ehtinyt ne unohtaa. Kun tarvitsin apua tiedonhankinnassa, minua kehotettiin kääntymään Googlen puoleen.
Pitkäaikaistyöttömiä yhdistää myös jatkuva vinkkien vastaanottaminen. Avuliaat hyvänpäiväntutut ehdottelevat joka tilanteen höysteeksi mieleensä juolahtelevia ammatteja, joita työtön ei varmaankaan tullut itse ajatelleeksi. Kyseessähän on vain hänen oma alansa, jonka soveltuvuudesta ja pätevyydestä eri toimenkuviin hänellä on todennäköisesti parempaa tietoa kuin jollekulle toiselle alalle kouluttautuneella. Niinpä vain yksikin kurssipäivä vietettiin aivoriihessä keksimällä kurssikavereille yllätyksettömiä ammattinimikkeitä. Oletus, että kuka tahansa varmasti hoksaa ventovieraalle kurssilaiselle tämän koulutukseen sopivan työpaikan paremmin kuin hän itse, kuulostaa enemmän taikauskolta kuin vakavasti otettavalta kurssisisällöltä. Yhtä hyvin itselleen sopivaa ammattia voisi tiedustella ennustajalta. Aivoriihet ovatkin yksi niistä työelämän suosimista menetelmistä, jotka Cain teilaa tehottomina.
Turhanaikaisten aivoriihien ja muuten vain introverteille painajaismaisten hissipuheiden ja video-CV:iden ohella kurssilaisia valmennettiin pahamaineisiin ryhmähaastatteluihin. On yleisesti tiedossa, että introvertit eivät loista isossa porukassa varsinkaan, kun kyseessä on kilpailutilanne. Usein käykin niin, että ryhmähaastatteluissa esiin pääsee äänekkäin, ei välttämättä osaavin. Se toki sopii ekstrovertille työnantajalle, joka haluaa palkata työyhteisöön kaltaisensa. Ei kuitenkaan voi olla hyväksi työelämälle kokonaisuutena, että vain yhdenlaisia työntekijöitä seulotaan esiin ja palkitaan synnynnäisistä ominaisuuksistaan.
Huolestuttavinta kurssilla oli sen voimakas nojaaminen self help -kirjallisuuteen. Kun te-toimiston virkailija ryhtyy oma-aloitteisesti työttömän life coachiksi, lähestytään manipulaatiota. Self help -tason materiaali on määritelmällisesti tarkoitettu jokaisen itsenäiseen käyttöön, itsetuntemuksen lisäämiseen vapaaehtoisesti. Sen tasosta ja vaikutuksista voi olla montaa mieltä. Siinä, että näinkin virallinen taho tuputtaa tämän kaltaista aineistoa, on paljonkin epäilyttävää. Se vahvistaa harhaluuloa, että työttömyys on jokaisen oma vika, joka korjaantuu, kun ottaa itseään niskasta kiinni.
Näyttää siltä, että te-toimisto ei yritä auttaa työtöntä löytämään työtä, vaan pyrkii tekemään hänestä toisenlaisen ihmisen esimerkiksi suosittelemalla unikoulua, kiistanalaista menetelmää, jonka avulla iltaihmisestä pitäisi tulla aamuvirkku. Tämä on jo itsessään kyseenalainen tavoite yhteiskunnassa, joka ei koskaan nuku, mutta jossa silti jostain syystä kunnon ihmisen pitäisi olla aamukuudelta valmiina lypsämään lehmät. Uupumuksen ja sairauspoissaolojen yleistymisestä päätellen vaikuttaisisiltä, että myöskään kunnon ihminen ei koskaan nuku.
Viimeisellä kurssikerralla perehdyttiin konsulttien suosimiin, Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni-kirjallaan tunnetuiksi tekemiin temperamenttiväreihin. Sinisen ja vihreän (introvertit tyypit) sekä punaisen ja keltaisen (ekstrovertit tyypit) vahvuuksia ja heikkouksia erittelevä teos on herättänyt monenlaisia reaktioita mediaa myöten. En halua tyystin lytätä kirjaa, sillä vuorovaikutuksen pohtiminen on varmasti hyväksi jokaiselle, joka on joskus astunut ulos kotiovestaan. En kuitenkaan ole varma, kannattaako tällaista teosta käyttää työyhteisöissä tai kursseilla, joissa väistämättä vallitsee jonkinlainen hierarkia. Se voi johtaa yksipuolisiin tulkintoihin, tarpeettomiin yleistyksiin ja pahimmillaan syrjintään. Jos te-toimistolla olisi varaa kalliiseen Enneagrammi-kurssiin, se olisi varmaankin ollut seuraavana vuorossa.
Millaisen kuvan tällainen valmentaminen antaa te-toimistosta ja työelämästä? Onko se pelkkää paljoa melua tyhjästä? Introvertin näkökulmasta tällaiset kurssit ovat tarpeetonta puuhastelua, virallinen muodollisuus: jotta annettaisiin vaikutelma, että jotain on yritetty. On vain loogista, että te-toimisto tekee samat virheet kuin työelämä.
Uskon, että introvertti pärjää tässäkin suhteessa parhaiten, kun hänen antaa olla oma itsensä. Cainin sanoin: “Pidä aina mielessä, että ulkonäkö ei kerro kaikkea. Jotkut ihmiset käyttäytyvät kuten ekstrovertit, mutta ponnistus vie heiltä energiaa, verottaa heidän omaperäisyyttään ja uhkaa jopa heidän fyysistä terveyttään. Toiset vaikuttavat etäisiltä tai sulkeutuneilta, mutta heidän sielunmaisemansa on rikas ja täynnä draamaa. Kun siis seuraavan kerran kohtaat ihmisen, jonka kasvot ovat tyynet ja ääni vaimea, muista että hän voi olla mielessään ratkomassa yhtälöä, laatimassa sonettia, suunnittelemassa hattua. Hän voi paraikaa käyttää hiljaisuuden voimaa.”
