—
Teksti: Pauli Jokinen
Kuva: AdobeStock
Koko työelämä on yhtä suurta epämääräistä mössöä – Miksi edes tahtoisin sinne?
Koko käsite “työelämä” kuulostaa tietyllä tavalla todella ikävältä ja kaukaiselta, ja jo pitkään monet “työelämään” liittyvät konnotaatiot mielessäni ovat olleet sävyltään negatiivisia. Tämän lisäksi työelämään suuntaamiseen liittyvät ajatukset tuntuvat “sumeilta”, hankalilta ottaa kiinni ja tarkastella objektiivisesti. Koko työelämä on yhtä suurta epämääräistä mössöä – miksi edes tahtoisin sinne?
Olen ehkä siitä harvinaisessa tilanteessa, etten ole koskaan ollutkaan varsinaisesti työelämässä. Minulle on myönnetty pysyvä työkyvyttömyyseläke pitkän kuntoutustukirupeaman jälkeen. Putosin suoraan koulun penkiltä sairastelun pohjattomaan kaivoon. Olen toki yrittänyt suuntautua kohti työ- tai edes opiskeluelämää , useaan otteeseen. Kaikki yritykset ovat kuitenkin päättyneet henkilökohtaiseen katastrofiin.
Työharjoittelupaikan etsiminen on lohduttoman hankalaa, varsinkin, jos tulet mielenterveysviitekehyksestä. Kokemukseni mukaan mielenterveyssyistä tavallisen työelämän ulkopuolelle pudonneen henkilön on hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta saada minkää nlaista kuittausta, puhumattakaan perustellusta vastauksesta, kyselyihinsä mahdollisesta työkokeilupaikasta. Minulle ei vaivautunut vastaamaan edes kaupunginkirjaston henkilökunta, kun suunnitelmani mukaisesti hain sinne Kelan kustantamaan työelämävalmennukseen.
Rimpuiluni työkyvyttömyyden ja työelämän välisellä joutomaalla sysäsi minut erään kerran työkokeiluun pieneen yhdistykseen. Kun olin käynyt tutustumassa ja sopimassa työkokeilun aloituksesta, kaikki vaikutti selkeältä. Olin jopa laittanut kuntoutustukeni katkolle ja kokeilin työttömän työnhakijan elämää . Kuitenkin jo seuraavalla viikolla, kun työkokeilu alkoi, kävi minulle selväksi, ettei yhdistys ollut valmistautunut millään tavalla tulooni ja tehtäviini.
Tehtävia minulle ei löytynyt.
Lopulta minut tungettiin varaston perukoille keräämään muodon vuoksi (siltä se ainakin tuntui) vanhoja asiakirjoja usean vuoden takaa ja skannaamaan niitä tietokoneelle. Mitään tarkoitusta skannaamiselle ei yhdistyksen edustaja osannut nimetä.
Pikkuhiljaa kokeiluun alkoi hiipiä lisää outoja seikkoja, ja lopulta päädyin tilanteeseen, jossa minut passitettiin saattamaan yhdistyksen tiloihin yht’äkkisesti ilmestynyttä, selkeästi psykoottisesti oireileva ja väkivaltaisista asioista puhuvaa henkilöä kaupungin keskustaan ”asioille”. Jouduin todella ahdistavaan ja mahdollisesti myös oikeasti vaaralliseen tilanteeseen, joten päädyin itse päättämään työkokeiluni siihen paikkaan. Te-toimisto kuitenkin näki, että työoloissa ei ollut ollut mitään epäselvää ja he myös totesivat, että olin vain ”muuten vaan” lopettanut kokeilun kesken kaiken, ja sain tästä syystä usean kuukauden karenssin. Jouduin seurakunnan leipäjonoon ja avustussetelien varaan, sillä karenssi myös esti minua saamasta toimeentulotukea.
Toisessa kokeilussa muutamaa vuotta myöhemmin epäonnistuin jälleen. Tällä kertaa paikka itsessään oli ihan mukiinmenevä. Työnäni oli siivota kahdessa kerroksessa sijaitsevan yhdistyksen tiloja. Samaan aikaan paikassa oli kymmeniä muitakin erilaisissa kuntouttavissa tehtävissä työskenteleviä henkilöitä. Nyt vain oma huonommuuden ja erilaisuuden tunne iski minuun lujaa. Tiesin toki, että olin suunnitelman mukaisesti suorittamassa Kelan kustantamaa työelämävalmennusta, ja että kaiken pitäisi olla hyvin. Ja teinhän minä työni hyvin, sen puhtaanapidon – siitä ohjaava työntekijä erikseen mainitsi, kun päätimme sopimukseni ennenaikaisesti. Tässä harjoittelussa vain kävi liian raskaaksi se sosiaalinen puoli, ihmiset ympärilläni ja heidän tuomitseviksi kokemani katseet – sekä ylipäänsä oman huonommuuden ja alemmuuden tunne. Minua vaivasi koko tämän ajan varmuus siitä, ettei minulla vuosikausia kuntoutustuella oltuani olisi ollut oikeutta tällaiseen mahdollisuuteen, saati sitten oikeaan työelämään.
Kahden viikon jälkeen työelämävalmennukseni keskeytettiin. Mikä johti tähän? Luulen, että iso tekijä keskeytykseen pää tymisessä ja koko huonommuuden tunteessani oli – ja varmaan olisi edelleenkin – se, minkälaisen diskurssin vallitessa olen kuntoutuspolkuani käynyt vuosien, jopa vuosikymmenten, varrella. Tarkoitan tällä sitä, miten ihan alusta asti erilaisilla kuntoutuskursseilla ja muissa kolmannen sektorin paikoissa meitä kuntoutujia on puhuteltu, ja miten meitä on ohjattu näkemään ja kokemaan itsemme suhteessa ympäröivää n yhteiskuntaan.
Eräs isoimpia ja vaikeimmin nieltäviä asioita alunperin ”kuntoutuspiireihin” päädyttyäni oli juuri termi ”mielenterveyskuntoutuja” ja se, miten voimakkaasti työntekijät tuntuivat alleviivaavan sitä ja sen merkitystä arkielämässämme. Työntekijät saattoivat erikseen selostaa, kuinka ”te olette nyt kuntoutujia ja että teidän täytyy ottaa se huomioon esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustuessanne ja itsenne esitellessänne”. Tämä tuntui kaksikymmentä vuotta sitten aivan yhtä absurdilta kuin miltä se tuntuu nytkin. Tämä oli realiteetti silloin, ja koska itselläni ei ollut juurikaan voimavaroja kyseenalaistaa siinä vaiheessa paljon mitään, otin mukisematta vastaan mielenterveyskuntoutujan takin ja puin sen ylleni.
Kuin suolla rämpimistä
Kaiken kaikkiaan rämpiessäni polkuani eri toimenpiteiden kohteena pitkin upottavaa tukien suota, olen alkanut tajuta sen, ettei minusta näillä keinoin saada tuottavaa työntekijää – ei sitten mihinkään. Keinojen täytyisi ottaa enemmän yksilöä huomioon, tukea häntä erityisesti itsetunnon kanssa, näyttää konkreettisia keinoja ja tarjota selkeitä apuvälineitä tilanteisiin, joissa kuka tahansa voi joutua käsittelemään suuria määriä epävarmuutta, ahdistusta, nolostumista ja arvioivien katseiden alla olemista. Polku esimerkiksi kuntoutustuelta työntekijäksi pitäisi olla porrastettu paremmin. Ei keneltäkään voi odottaa sellaista muodonmuutosta ja persoonallisuuden vaihtamista, mitä työelämä tällä hetkellä meiltä kuntoutujilta vaatii.
Minä elän tällä hetkellä suhteellisen tyytyväistä eläkeläisen elämää , tajuten omat rajani jaksamisen ja sosiaalisten ärsykkeiden suhteen. Tiedän etten varmasti koskaan tule tekemään töitä, ja siitä asti kun pysyvät eläkepaperit sain, olen opetellut näkemään itseni jonkun muun suureen kuin tuottavuuden tai palkan suuruuden kautta. Elämä voi olla tälläkin tavalla mielekästä.
Iso tuki ovat olleet tietyt kolmannen sektorin toimenpiteet, projektit ja hankkeet, joihin olen osallistunut; niissä olen saanut käytännön tekemistä, ja olen ollut esimerkiksi tuottamassa radio-ohjelmia, käsikirjoittamassa ja editoimassa niin ääntä kuin videotakin. Nämä tilanteet todistavat ennen kaikkea itselleni sitä, että en minä ihan turha jätkä ole.