—
Teksti: H
Kuvat: Rauman teatteri, Henna Junnila
Mieletöntä valoa haluaa tarjota kumppaneilleenkin alustan saada tuotoksiaan esille. ”Yleisössä H” -juttusarja kuuluu tähän kategoriaan.
Yleisössä H on juttusarja, jossa H kertoo yleisökokemuksistaan. H kokee teatterin sopivana irtiottona arjesta. Teatterikärpänen puraisi häntä jo yläasteella, kiitos äidinkielen opettajan. Teatterin ilmaisu on selkeää ja siksi H viihtyy yleisössä paremmin kuin kotonaan, mutta ei kuitenkaan pidä unohtaa, että hän rakastaa myös musiikkia ja elokuvia kuten myös huvipuistoja ja eläimiä.
Rauman teatterin Sademies -sivulta löydät lisätietoa näytelmästä
Rauman teatterin Sademies
Sademies perustuu sekä kirjaan että elokuvaan. Todella olennaista esityksessä on autistista esittävän näyttelijän kyky muuntautua rooliin. Olisin kaivannut sitä, ettei autistisia esitetä pelkästään yhteen kohtaan tuijottavana ihmisenä. Toki, jos on paljon lääkitystä, ihmisestä helposti tulee sellainen. Mutta ehkä vähän liian stereotyyppinen kuva, samoin kuin se, että kaikki autistisia piirteitä omaavat ihmiset olisivat sellaisia, että eivät tykkää kosketuksesta. Itselläni on autistisia piirteitä ja minä nimenomaan pidän rajustakin kosketuksesta, kuten sylissä olosta, heijaamisesta, päällä makaamisesta ja niin edelleen. Se johtuu siitä, että minulta puuttuu kaikki proprioseptiikka eli asentotunto kehostani. Jollain voimakas kosketus rauhoittaa.
Näytelmä on silti hyvin ajankohtainen. Vammaisuuteen liittyy edelleen paljon ennakkoluuloja. Toisaalta en ymmärrä sitä, että jos menee kasinolle ja onnistuu omalla tekniikallaan laskemaan kortteja ja todennäköisyyksiä, niin mitä laitonta siinä nyt sitten on? Sehän on vain taito, mutta ehkä tämä nyt sitten liittyy siihen, että itsekin olen neuropsykologisesti poikkeava, etten ymmärrä tällaista asiaa. Veljekset, joista toinen on autisti, lähtevät siis kasinolle kokeilemaan onneaan, ja autistinen veli on erittäin lahjakas matematiikassa. Toisaalta musiikin ystävänä olisin ehkä kaivannut musiikkia rytmittämään esitystä. Kaikkea ei tarvitse tehdä aina samalla tavalla kuin se nyt on vuosisatoja tai vuosikymmeniä tehty.
Ehkä siitä olisi syntynyt liikaa ongelmia, mutta itse olisin muuttanut tarinan loppua niin, että laitoksessa elävää autistia ei laiteta takaisin laitokseen, sillä laitostaminen ei ole kenellekään hyödyksi, ainakaan vammaisille itselleen. Ehkä omaisille siksi, että pääsevät vähemmällä, ettei tarvitse taistella subjektiivisista oikeuksista niin kuin avustajasta. Uskon nimittäin, että tämäkin, silloin vielä nuori herra olisi kyennyt jonkinlaiseen työpanokseen, jos häntä olisi tuettu oikein. Liika lääkitseminen vie ihmiseltä kykyä toimia, vaikka se toisaalta voi helpottaa esimerkiksi tunteidenkäsittelyaspektia. Autisteilla tunnetusti on vaikeuksia ymmärtää omia tai toisten tunteita, jolloin helpoin ratkaisu on käyttää rauhoittavia, mutta silloin toimintakyky kärsii huomattavasti.
Minulle itsellenikin on tunteiden käsittelyn vuoksi määrätty rauhoittavia ja sen vuoksi, että olen huono nukkumaan. Mutta pyrin siihen, että käytän niitä vain äärimmäisissä tapauksissa. Nimenomaan siksi, että kykenen toimimaan ja tekemään vaikka sitten vapaaehtoistyötä, kun normaalia työtä vammaisten ihmisten on edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin, lähes mahdotonta saada. Tai edes tuettua työtä, mikäli ei lasketa jotain suorittavaa, kuten pakkaustöitä tai tiskaamista, johon minä taas en kykene.
Olin erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen ja siihen, miten projisoimalla erilaisia kuvia saadaan käytettyjä samoja lavasteita erilaisissa tilanteissa, mutta toisaalta kaipaan myös sitä käsityötaitoa, joka lavastajilla usein on. Olen siis huolissani siitä, että siitä että katoaako tämä taiteenlaji jonnekin, että kohta ei enää mitään tehdä itse, kun kaikki projisoidaan jollain valkokankaalla tai vastaavalle valkoiselle seinälle.
